one minute novel

"Minua tuijottaa peilistä pikkutyttö, joka toteaa: ”Rakkaus on pelottavaa ja ihan tyhmää.”

Minua naurattaa ja säälittää samaan aikaan. ”Miksi?” minä kysyn ja kallistan päätäni.

Koska rakkaus on pelottavaa. Se on niin täynnä kaikkea. Aivan kuin seisoisit tien päässä, ja näkisit toisen kaukana kadun toisessa päässä. Se tuntuu samalta kuin kaipaisit hänen luokseen, haluaisit liitää tuon välimatkan hänen luokseen yhdessä henkäyksessä, mutta samassa haluaisit elää jokaisen hengenvetosi sata kertaa pidempään, jotta näkisit jokaisen pienen yksityiskohdan siinä kauniissa hetkessä. Jotta ihan varmasti näkisit kaiken. Sitten lähden juoksemaan, mahdollisimman kovaa saavuttaaksesi nuo sinua kohti kurottavat käsivarret, jotka ovat vielä niin kaukana. Juokset niin lujaa, että sydän pamppailee. Ja se pamppailee todella kovaa, todella lujaa, aivan kuin se ei olisi koskaan aiemmin ollut kunnossa elossa. Se huutaa ja laulaa ja on niin iloinen, että todella tuntuu siltä kuin kiitäisit kadun halki. Mitä lähemmäs pääset, sitä suuremmaksi tuo tunne kasvaa. Sitä suuremmaksi kasvaa myös kaipuu, jonka kanssa olet joutunut niin pitkään elämään. Ja samassa kasvaa pelko. Jalat alkavat väsyä. Ne painavat. Juokset kovaa, vaikka tiedät ettet enää jaksaisi. Tiedät, että pian pitää ponnistaa toisen syliin, noille kauniille käsivarsille joiden sisälle olet niin kovasti päivästä toiseen kaivannut. Ja sitten olet kauhuissasi. Et uskalla. Pelottaa, että kaadut. Et saa enää tarpeeksi happea, et tiedä pettävätkö nuo kädet sinut sittenkin. Entä jos ne eivät otakaan sinua kiinni? Mitä sitten teet? Sitten kaadut asfalttiin. Vaikket ole vielä edes tarpeeksi lähellä, et ole vielä edes ponnistanut, tunnet jo kovan kylmän asfaltin vasten paljasta ihoasi. Tunnet sen raapivan sinut avohaavoille, kuumottavan kämmeniäsi ja särkevän pienet polvesi. Tunnet poskesi vasten maata, tunnet selkärangassasi epämääräisen liikahduksen, joka kertoo jonkun olevan väärin. Kaikista pahinta on, että tunnet jo sydämessäsi kuinka sinuun sattuu. Mutta et sinä todella voi sitä kipua tuntea, koska et sinä siihen voi valmistautua. Mutta sinun on pakko hidastaa. Koska et vain uskalla. Tunnet liikaa, liian paljon. Olet hämilläsi. Ja hidastat juoksusi, sydämesi kysyy miksi? Miksi hidastat? Miksi edes lähdit matkaan? Ethän vain käänny? Etkä sinä uskalla kääntyä, sillä silloin pettäisit itsesi. Kävelet, ojennat pienet kämmenesi eteenpäin, kosketat sinua kohti ojennettuja kämmeniä. Henkäiset. Oletko todella siinä? Missä sinä olit niin kauan? Missä olet ollut halki niin monen vuosisadan, halki niin monen elämän? Oletko todella siinä? Ja mitä aiot sanoa? Olen peloissani. Hirvittävän peloissani. Välitän sinusta niin paljon, että pelkään rikkoutuvani sen tunteen voimasta. Olen hämmentynyt.

”Siksi rakkaus on typerä juttu…” pikkutyttö peilissä mutisee, punaa huulensa ja solmii kengännauhansa siisteille ruseteille. ”Etteivät ne vain aukeaisi, kesken matkan.”  "

Minuuttinovelli. Kirjoitettu seitsemässä minuutissa. Ja korostan, että tämä tosiaan on novelli. ;) Ei minun henkilökohtaisia ajatuksia siis, itse en nimittäin ole tuota mieltä alkuunkaan. Mutta ei siitä nyt sen enemoää mitä mieltä minä olen. Minuuttinovellit on kivoja, just siks että niiden lukemisessa menee minuutti. Ne on vaan pieniä hetkiä ja sitten ne onkin luettu. Jostain syystä Anni tykkäs tästä tekstistä, joten koska tämä blogi on elänyt muutaman päivän hiljaiseloa tän nyt tänne luettavaksi. Hiljaiselolle on muuten syynsä. Koska syysloma on ohi meidän kahdenvälinen järkeily Annin kanssa on jäänyt surullisen vähälle kuluneen viikon aikana, ja koulu ja koeviikko painaa päälle. Ja minulla alkoi kaksi kirjoittamisen nettikurssia, toinen on käsikirjoittamisen kurssi ja toinen runojen. :) Olen innoissaniii, vaikka näin maanantaina tuon jättimäisen läksykasan kanssa tuntuu kyllä vähän siltä, että luova tekeminen on viimeisenä mielessä. Niin ja en tiedä missä vaiheessa tämä kirjoittaminen tulee kurkusta ulos, viikonlopun vietin nimittäin käsikirjoittamisen vääntämisessä, kun osallistuin taas yhteen kilpailuun ja noiden kahden nettikurssin lisäksi parin viikon päästä alkaa koulussa luovan kirjoittamisen kurssi. Voi olla, että joulun aikoihin katkon kaikki kynät tästä talosta ja uhoan etten kirjoita enää ikinä mitään, mutta tällä hetkellä oon vielä innoissani!

Illalla yritän saada laitettua viikonlopun kuvailureissun aikaansaannoksia tänne, mutta saa nähdä kumpi voittaa; tietokone vai lakitiedon kirja... Aika tiukka taisto tulossa! Ja HEI, huomenna kaikki lähikauppojenne lehtihyllyille ja uusi Suosikki sieltä mukaan kotiin, sillä sen sivuja koristaa minun nätti naama. 

Five is a number that I dream about

Lokakuu 2011.

Kuvat Koskelta. Mun olo on ihan urvelo. Näin elokuvamittaisia, outoja unia. Sitten heräsin. Kukaan ei oo koulussa, paitsi Toto-parka. Järkytyin videosta, jonka katoin liian unenpöpperössä (...mitä) ja nyt lähden keittämään kahvia. That's all, folks!

You mean the world to me but you'll never know

Tässä talossa

kuuluu hiljaista naurua

yläkerrasta

kissan tassun jälkiä

pölyisillä lattialaudoilla

ja suurista ikkunoista

tulvii valoa.

Täällä ei asu vielä ketään

mutta tämä talo

on jo täynnä enkeleitä.

Tässä lisää kuvia viime viikolta, joka onkin enää kaunis kultainen muisto rennosta elämästä. Kuvat on siis yhäkin siskoni luota. Kissaveljekset ovat Pessi ja Jukka. ;) ("Jussi istuu auton alla sadetta pitämässä." "Niin siis Jukka." "Niin, Jaakko..." "Jukka." "Niinhän minä sanoin!") 

Mitenniin minun koulumotivaatio on kadonnut jonnekin riittävien unien kanssa? Nyt kun pimenee niin tuntuu, että voisin nukkua vaikka koko päivän. En ainakaan haluaisi herätä kello 06:30 ja alkaa tehdä hidasta ja koomaista kouluun lähtöä... Muutenkin mun pitäis saada kattoa mun unet loppuun, tällä viikolla ne on aina jääneet kesken kaikista jännimpiin kohtiin!!!

Elämä helpotti, kun kävin eilen opolla. Nyt tiedän miten kirjotan mitäkin. Ja järkyttää ajatuskin että ensi maaliskuussa on muuten ensimmäiset kirjoitukset -ja vieläpä reaali...- edessä. Mitenköhän minä niistä selviydyn? Nojaa. Hei mutta tämä hyppytunti alkaa taas loppumaan ja pitäis lähteä tolla legendaarisella kvanttihyppypolkypyörällä ajamaan takaisin koululle... Enkä sukella aika-avaruuteen vaan lakitiedon ihmeelliseen mustaan aukkoon.

 

Kuvat on otettu koskella, siskoni ja hänen perheensä tulevassa talossa, joka on entinen kyläkoulu. Oli hauska käydä valokuvaamassa rakennustyömaan yläkerrassa ja fiilistellä viime kesää: "Nämäkin seinät minä maalasin ja voivoi näitä ikkunoita joita me raaputeltiin puhtaiksi..." Uskomatonta miten talon näköinen se rakennus jo on, en itse asiassa tiedä että mitä teen sitten kun se on valmis. Tai mitä se perhe ja työporukka tekee... Jotenkin tuntuu että sen talon rakentaminen on sellainen ikuisuusprojekti, joka vain aina on ja tulee olemaan. Siskon luona oli ihana käydä, Anni pääsi näkemään millaisessa työympäristössä minä kesälomani vietin, ja ainakin tuli naurettua. ...Tosin mitä muutakaan olen koko loman aikana tehnyt? Kikatellut päivät pitkät ja kuljeskellut ilman päämäärää. Loistavaa. Silti oon saanu ihan hirveesti aikaseksi ja tuntuu, että väsyttää enemmän kuin loman alussa. Mutta ihan kivaa mennä huomenna kouluun, on nimittäin ollut jo ikävä kaikkia ihmisiä sieltä! :)

Oon nyt innostunu kaikista mun loistavista ideoista (vaihteeksi niitäkin...) ja Florence and the Machinesta! Saa nähdä saanko kirjoitettua jotain vai menenkö vaan nukkumaan. Väsyttäisi nimittäin ihan mielettömästi. Mutta uusia runoja / novelleja / juttuja on luvassa, ja sen lisäksi alotin tänään maalauksen. En ole maalannut koko syksynä, ja nyt harmittaa. Olisi vaan pitänyt ottaa se pensseli käteen ja tehdä jotain, eikä ajatella että kun en minä osaa... Ihan sama, itsellenihän minä niitä töitä teen. :) Koskelta lähti mukaan muuten myös korutarvikkeita (joista jälleen kerran kiitos Sannalle!) ja ajattelin huomenna tilata vähän lisää vahvistusta korutarvikkeisiin. Ja sitten alankin väkertämään!

so tonight i'll be your brooklyn. so cool and yet so far away.

Sytytin savukkeen ja ummistin silmäni. Laskin sormeni kuluneille koskettimille ja oikaisin ryhtini. Hymähdin, ja tunsin kuinka hymähdyksen myötä savu karkasi tummuneeseen yöhön. Pääni yläpuolella näkyi kaistale tummunutta taivasta ja tähtimerta, se paistoi kahden korkean kerrostalon kattojen välistä musteensinisenä ja tuikkivana. Hengitin syvään ja painoin koskettimia hellästi. Ensimmäiset, kesyt sävelet karkasivat varjoisalle kujalle ja hukkuivat kaupungin ääniin. Annoin niiden soida loppuun asti, niin pitkään kunnes ne hiipuivat ja pakenivat kujalta kuulumattomiini. Sen jälkeen vedin syvään henkeä ja annoin hymyn levitä huulilleni. Sormeni painuivat uudelleen koskettimille, tällä kertaa varmemmin. Ne aloittivat tanssinsa pitkin valkeita ja mustia koskettimia kesyttömästi, aina vain voimakkaammin ja voimakkaammin, intohimoisina ja vahvoina. Kuuntelin kuinka soittoni sulautui kaupungin ääniin, ihmisten nauruun ja liikenteen meluun. Suljin silmäni, jotta kokisin soittoni paremmin. Vailla yhtä aistia saatoin jopa tuntea musiikkini sävyt ja piirteet, niiden tulisen sykkeen, pehmeät muodot ja yllättävät pyörähdykset. Ne katosivat osaksi tuota suurta, valtavaa äänivallia joka väreili ympärilläni joka suuntaan sykkien. Kuuntelin sitä samalla kun annoin soittoni virrata aina vain vapaammin ja vapaammin, sillä kuunnellessani minustakin tuli osa sitä suurta kokonaisuutta. Tunsin kuin sulautuvani osaksi tuota valtavaa melodista maisemaa, joka avautui samaan aikaan edessäni, ympärilläni ja minussa itsessäni.

 Sykkeeni karkasi koskettimille, joiden soinnut virtasivat osaksi kaupungin soitantoa, jonka tahtiin minä musiikkini kanssa virittäydyin. Soitin yhä leveämpi hymy huulillani, nojauduin lähemmäs koskettimia ja vedin rauhoittavaa savua keuhkoihini. Annoin rauhan viipyillä hetken minussa, musiikissani ja koskettimilla, sitten huokaisin kaiken hapen keuhkoistani onnellisena ja nauroin. Minä nauroin, nauroin ja nauroin, sillä soittoni oli minun kunnianosoitukseni tälle kaupungille, sen jokaiselle henkilölle, hahmolle ja varjolle. Soitin sekä asukkaille, että ohikulkijoille; pysyville kasvoille ja tuntemattomille katseille. Soitin laulua jokaiselle keltaiselle taksille ja limusiinille, jalankulkijalle ja juoksijalle. Soitin köyhille ja rikkaille, soitin niille kodittomille vanhuksille, joiden sydän oli puhdasta kultaa huolimatta saastaisista kujista, joilla he yöpyivät pahvilaatikoissaan, ja soitin niille rikkaille päättäjille jotka olivat tyhjempiä kuin ainutkaan heidän yksinäinen hetkensä, jonka he viettivät kotonaan rahassa kylpien. Soitin ehtymättömälle energialle, jota tämä kaupunki oli täynnä, soitin loppumattomalle valojen valtamerelle, joka tuikki yöllä niin maassa kuin taivaalla. Soitin kaikelle, niin näkyvälle kuin näkymättömälle, soitin tunteille ja ajatuksille, yölle ja päivälle. Ylistin elämää kaikessa sen upeudessa ja yksinkertaisuudessaan.

Soitin myös ystävälleni, joka nojasi kylkeeni ja kuunteli silmät ummessa minuun hiljaa nojaten. Soitin entiselle kotikaupungille ja jokaiselle surulliselle tarinalle, jotka olin sinne jättänyt ja joista jokainen oli minulle jotain opettanut. Ennen kaikkea soitin tätä laulua kunnioittaakseni kotikaupunkiani ja vapauttani, sitä elämää jota vihdoin sain elää. Nojauduin jälleen lähemmäs koskettimia ja hellästi vapautin viimeisetkin sävelet. Vedin keuhkoihini kaupungin hajua ja aukaisin ummistetut silmäni. Taianomainen hetkeni oli ohi, mutta eli silti ympärilläni.

Jäin kuuntelemaan, kuinka musiikkini kaikui öisellä kujalla kadoten sitten New Yorkin väsymättömään liikkeeseen.

Tämä  teksti oli toissa päivänä Iisalmen Sanomissa. Tämä on myös se teksti, jolla voitin lastujen laineet -kirjoituskilpailun viime kuussa. Uskalsin itse asiassa vasta tänä aamuna palata tähän tekstiin itse, onhan siitä viimeksi aikaa kun olen sitä katsellut. Hassua, miten mielen tuli kolme asiaa:

1. Jonathan olisi mun paras kaveri jos se olisi oikea ihminen. (Oikeasti, parhaita hahmoja mitä olen koskaan kehitellyt, vaikkakin aika raukka.) Tämä on siis erään minun novellini aloitusteksti, ja päähenkilönä toimii nuori mies nimeltä Jonathan.

2. Tuli mieleen joku tuttu melodia, jonka takia minulle tuli sitten ihan mieletön ikävä. En millään meinannut muistaa kappaletta, kunnes muistin että taisin huudattaa Wakey!Wakey!:n Brooklyniä aika paljon viime keväänä. Arvatkaa tuliko ikävä Brooklyniin.

3. No ikävä tuli viimeistään siinä vaiheessa, kun yhtäkkiä muistin miltä tuoksui berklissä, ensimmäisessä kahvilassa johon menimme aamupalalle viime kesänä Manhattanilla. Uskomatonta, miten eläviksi jotkut muistot muuttuvat pelkästään tuoksujen avulla.

Noo, olin vasta herännyt, joten mitä pystyin tekemään? Keittämään suuren kupin kahvia starbucksin kuppiini ja selaamaan New Yorkin kuvia. Ne on parasta lääkettä ikävään. Parasta lääkettä oli myös ehkä se, että minun paras Lounani kotiutui Kööpenhaminasta ja pääsin tutun pöydän ääreen tanskalaiselle kahville! Ja illalla totta kai selvisi jotain yhteisellä iltalenkillä. Tuskailin, että kun mitään ei tunnu tapahtuvan. No, Suuressa viisaudessamme totesimme että: Minä, Tiina, olen jäänyt sivuun suuresta suunnitelmasta, koska olen niin lyhyt. Tämän suunnitelman tekijä ei ole yksinkertaisesti vain huomannut minua. Siksi asiat seisovat! Siksi en ole edes mokannut mitään -yhtään millään rintamalla, toisin kuin lenkkikaverini siinä vierellä. Onneksi Louna lohdutti, että "ei se mitään Tiina, älä huoli. Kyllä sinä vielä ehdit turpaan ottaa." Nauratti aivan mielettömästi. Jossain vaiheessa se taisi kutsua minua tunariksikin... :)

Tämä viikko on ''keksi mulle lisänimi!'' -viikko.

Lokakuu 2011.

Syyslomani tiivistettynä: Tiina & kamera.

Ei mulla muuta. Paitsi että nyt väsyttää ja rankasti. Mutta ihanaa on ollunna, don't get me wrong! :D

Jonathan, I think we're on the paper....

Huomenta, tässä kuvia eiliseltä. Tänään onkin sitten vuorossa päivä maalla, lähetään juoksentelemaan kanojen ja kissanpentujen sekaan mun siskon luokse! Ihanaa! Se paikka on happy happy joy joy -paikka (erään Lounan sanoin ;D), eikä siellä voi olla muuta kuin onnellinen!
Pari juttua, mitä ei kannata tehdä heti aamusta: Ei kannata lukea lehtijuttuja nuorista leskistä (uusin trendi). Ajattelin itseni solmuun heti aamusta ja filosofisoin itseni nurkkaan kun mietin kuolemaa, nuorena kuolleita ja niitä, jotka jäi yksin. En. suosittele.
Toinen juttu on, että ei kannata siirtyä niistä surullisista tarinoista Iisalmen Sanomiin koska mitäs siellä onkaan vastassa heti  viidennellä sivulla! No oma naama totta kai! Ja vieressä minun kirjoittama teksti (kirjoitin ensin, että joku typerä kirjoitus, mutta ei, se ei ole typerä jos sillä voitti jotain...) jota en ole suostunut kohtaamaan sitten viime kevään.
Kuuntelen Biffy Clyroa ja haikailen keikalle! Minä haluaa-aan!