Yksi parhaimpia keikkoja ikinä. Ja yksi niistä harvoista, jossa mulla on ollut kamera mukana. Löysin koneelta kuvamateriaalia ja tajusin taas, että miks en yleensäkkään kanna sitä kameraa mukana keikoilla. Tuloksena kun on näitä tällaisia harvinaisen laadukkaita pikselimössöjä. Mutta iskenpä ne nyt silti tänne, ihan kiusallani! Keskittykää vaan tuohon heeboon, älkääkä välittäkö kauheasta kuvanlaadusta.
Ja kuunnelkaa tämä, tää on liian ihana:
Huomenna me mennään, niinkuin Tiina jo tuossa aiemmin kirjoitteli, kuvailemaan tuonne jonnekkin Iisalmen kaduille (sekä luultavasti pusikoihin), ja odotan kyllä innolla! Pitkään aikaan en oo päässyt oikein valokuvaamaan mun kavereita, mutta nyt sitten onkin vähän normaalia isompi porukka (yleensä kuvaan aina kahdestaan jonkun kanssa) kun meitä lähtee minun ja Tiinan lisäksi Toto ja Tiia. Siitä lopputuloksesta en yhtään osaa mennä sanomaan, mutta ihan mielenkiinnolla oon ottamassa haastetta vastaan, haha! Ajattelin myös tässä kirjoitellessa, että voisin pistää tänne mun piirroksia, ihan vaihteen vuoksi. Jos viitsin. Piirtämiseen löytyis inspiraatiota nytten, ja minusta vähän tuntuu, että yksi syy siihen on parin päivän takainen kiva ''yllätys'' mun postilaatikossa. :D Eli kangaskassi jonka tilasin, made by Janika Lähdes! Minä en aio sanoa mitään muuta kuin, että kannattaa käydä katsomassa Janikan töitä tuolta blogista. Aivan ihania. Tykkään hurjasti.
Joskus kun mulla on tylsää laitan iPodin soittamaan kappaleita satunnaisessa järjestyksessä ja kirjotan jotain mitä siitä soivasta kappaleesta herää mieleen. No, koska istuin hiljaisuudessa muutaman päivän, minulla oli aikaa tehdä vaikka tehdä vaikka mitä. Laitoin siis napit korville ja kynän käteen, ja ajattelin nyt laittaa tähän jotain mitä sain aikaseksi. Huomenna muuten mennään valokuvaamaan Annin kanssa, ja onhan meillä pari kaunista malliakin matkassa! Ihanaa kun ääni kulkee, tänä iltana kävin ulkona ensimmäistä kertaa! Ihana olla taas elossa!
Olen ajanut halki Manhattanin
Olet asunut länsirannikolla jo vuosia.
Oletko vielä surullinen?
Minä olen vielä kesken.
”Me näemme pian”, lupasit vuosia sitten ja
minä uskoin jokaisen sanan, jokaisen pienen hetken
talletin sydämeeni.
Me näemme pian.
Sinä olet kasvanut
minä olen rohkaistunut.
Me olimme joskus
liian täydellisiä tähän maailmaan.
Joten tanssita tyttöäsi aamuun asti,
minäkin olen siirtynyt eteenpäin.
Ja rakas, me emme näe enää koskaan.
Olen löytänyt kotini
enkä kuule enää ääntäsi muiden joukosta,
löydä kasvojasi toisin kuin vuosia sitten
tunnistin sinut
yhdestä katseesta.
Olet minun menneisyyteni,
kaunein muisto josta
en uneksi enää koskaan.
Sinä ja minä olemme eläneet
kauniita vuosia ja surullisia päiviä
nukkuneet veneen alla koiria piilossa
kaataneet matkailuvaunun, uineet yöllä usvan keskellä,
matkanneet Atlantin yli ja
maanneet keskuspuiston nurmella
huolettomina ja onnellisina.
Olemme tervehtineet postinjakajaa neljältä aamulla
juosseet pakoon vastuuta ja
kävelleet halki sateisen tyhjän kaupungin.
Olemme kasvaneet ja kulkeneet,
joten kun kahdeksan vuotta myöhemmin olemme
taas samassa tilanteessa en voi muuta kuin
pudistaa päätäni, katsoa sinua ja nauraa.
Elämä kanssasi on
naurettavan
ihanaa
huolimatta tästä
epätoivoisesta tilanteesta.
Iltaisin tärisen pelosta
Painan kasvoni vasten kylmiä lakanoita,
kuuntelen kaupungin vaimeita ääniä ja
lasken tunteja seuraavaan aamuun.
Olen väsynyt nukkumaan yksin mutta
pelokas päästämään sinua tänne.
Olen päättänyt jättäväni sinut samalla
kaivaten jokaista kosketustasi, tapaa katsoa minua, sanoa, että rakastat.
Olet minulle liian kaunis
ja aina kohdatessamme tulemme huomaamaan ainoastaan
ne vanhat henget
joita joskus olimme.
Tule, nyt tanssitaan.
Minä omistan tämän lattian,
nuo katseet,
tämän illan.
Enneunet eivät toteutuneet
jokin minussa valehteli ja
menin jotenkin rikki.
Tänä iltana
olen kuitenkin niin helvetin ehjä
että saatan hymyillä.
Tiedän voittavani
jokaisen vastaantulijan puolelleni
jokaisen taistelun, johon vain ryhdyn
ja minähän ryhdyn.
Juoksen pää edellä eteenpäin
katsomatta taakseni sillä
saattaisin kompastua uudelleen
ja se ei olisi kivaa
minuun saattaisi sattua.
Ja nyt kerrankin, tämän hetken ajan
kaikki on hyvin.
Katu kaikuu naurusta
taivaalla on vielä pala kesää jäljellä
ja askeleeni on kevyt.
Ikuisuus
tässä hetkessä
sinun katseessa.
Koko elämä ja edessä siintävä tulevaisuus
joku laulaa vanhoja lauluja
vuosien takaa.
Osaan sanat ulkoa
hyräilen mukana.
Hymähdät
ja
sanot jotain
mikä saa minut hämilleen.
Tässä hetkessä
on
koko maailma.
Olkaa hyvät. Musta on niin kiva tehdä näitä runoja, millä ei tavallaan oo mitään sanomaan ja ne on vaan kirjotettu siinä hetkessä, parissa minuutissa, ja siinä se. Eli mitään ihmeellistä nämä ei ole, ainoastaan kahden minuutin sotkuja. :) Aika vapauttavaa tehdä kuitenkin niitäkin välillä.
Koska olen hautautunut siskon tekemään tilkkutäkkiin ja kuuntelen liian kauniita lauluja tunnen suunnatonta halua kirjoittaa jotain, mutta koska olen hiukkasen kipeä, en kykene mihinkään loistavaan. Ja koska rakastan listoja, teen listoja:
Minä en pidä... lasinsiruista, talvesta, pimeästä, ihmisistä jotka eivät väistä, ihmisistä jotka eivät koskaan hymyile, vähättelystä ja itsensä huonona pitämisestä, muovipusseista, neuloista, varvassukista, perustelemattomista mielipiteistä, kunnianhimottomuudesta, turhasta puheesta, sairaalan käytävistä, uimahallin hajusta, virheettömistä kasvoista, liiasta pilkun viilaamisesta, pyöräilystä, suomalaisesta iskelmämusiikista, niistä pakkasaamuista kun on niin kylmä ettei saa henkeä, ihmisistä jotka eivät kouluta koiriaan, ihmisistä jotka korostavat erilaisuuttaan, mehusta, vesimelonin hajuisesta hajuvedestä, kauhuelokuvista, sanasta "keretä", Cosmopolitan -lehdestä, huonoista mainoksista.
Minä pidän.. Kahvin tuoksusta, kesäöistä, aurinkoisista syysaamuista, villasukista, liian kauniista kappaleista jotka saavat minut itkemään, ranskan kielen kuuntelusta, rennoista ihmisistä, öisistä lentokentistä, kahvista soijamaidolla, metsässä kävelystä, yksin matkustamisesta, maisemien katselusta, asioiden pohtimisesta, siskoni tavasta nauraa, sulista, isoista kaupungeista, siitä tunteesta jonka saa kun on liikkunut itsensä ihan piippuun, kivoista sanoista kuten "kuiskaus", hymyilystä, lävistyksistä, maalauksista, vailla päämäärää kävelystä, eksymisestä vieraaseen kaupunkiin, kappaleista joissa ei ole liikaa mietittävää, sinisistä silmistä, vaniljantuoksusta, linnuista, tanssimisesta, brittiaksentista, sinusta.
Antakaa mulle Espanjan aurinko, teetä ja paahtoleipää brittiläisittäin ja nuo päivät takaisin. Jooko? JA ORANSSI TUKKA. Kyyläsin itseäni noista Lontoon kuvista ja vitjat mun on ikävä sitä reuhkaa.
Huomenta.
Kello on puoli kaksi ja puen päivävaatteet päälle. Olkaa te vaan siellä koulussa, minä olen hengaillut tämän aamun yöpaidassa ja juonut mun taikasmoothieta, jonka pitäis parantaa mut huomiseksi. Se on muuten parasta smoothieta IKINÄ. Ohjekin on yksinkertainen:
Jäisiä mustikoita
Appelsiini
Ruishiutaleita vähän
Maustamatonta jogurttia ja/tai soijajuomaa
1 tl hunajaa
Chilijauhetta
Ja sitten vaan kaikki tehosekottimeen ja smoothieks. That's it. Ja miksi se on taikasmoothie? Koska se parantaa sut flunssasta supervauhtia. Uskokaa pois.
Tein käsikoruja ja aloin suunnitella myös joululahjoja (mm-m, näin tylsää minulla on) kavereilleni. En kuitenkaan voinut toteuttaa niitä koska minulla ei ole linkkejä sun muita turhia pikkujuttuja niihin koruihin. :( Pitäisi niitäkin käydä ostamassa, hitsit.
Kahvia on kulunut ja mitään en ole saanut aikaiseksi, ja on muuten jo ikävä minun tärkeintä parisuhdettani eli Lady Lineä. Isä ja äiti toi matkoilta eilen mulle Niken treenikassin ja kilon rannepainot! Aaagghh haluan jo ottaa ne käyttöön. Mutta takaisin niiihin käsikoruihin.
Aloin tehdä koruja viime kesänä. En ole kätevä käsistäni enkä muutenkaan tykkää näperrellä, mutta koruja tykkään tehdä. Eniten tykkään tehdä niitä toisille ihmisille, ja ihan kauhea mutta totuudenmukainen syy siihen on, että niillä on paksummat ranteet kuin minulla. En halua loukata, mutta jotain kertoo se, että äiti luuli minun itselleni tekemää käsikorua kännykkäkoruksi, ja onhan se totta että minun korut näyttävät vähän säälittäviltä pätkiltä helmiä ja siimaa. :< Korujen teko on loppujen lopuksi aika yksinkertaista.
Todisteena toimii se, että minä teen niitä. Netti on ideoita pullollaan jos niitä ei löydy omasta takaa ja tarvikkeetkaan ei ole niin hirvittävän kalliita. Ja kaikista parasta on se, että saa itelleen sellasia koruja, joita ei varmasti ole kellään muulla.
Juu. Mulla ei ole oikeastaan mitään sanottavaa, joten siirryn takaisin sen pariin, mitä olin tekemässä ennen tätä merkintää. Sillä ei muuten ollut mitään tekemistä minkään luovan, kuten niiden korujen tai kirjoittamisen kanssa. Yritän saada tämän koneen yhteistyöhön kanssani, jotta saisin katsottua Jersey Shorea. ;)
PS: Tuokaa mulle tamburiini ja heittäkää mut pellolle tanssimaan tän Jumalattaren tahtiin:
Taas yksi syy lisää odottaa lokakuuta. <3
Rakastan kesää ja sen sateita, lämpimiä öitä, pyöräretkiä, vapautta. Miksi piti tulla näin kylmä yhtäkkiä? Nyt on kulunut tunteja siitä kun palasin lenkiltä kaverin kanssa ja mua vieläkin palelee ihan hirveästi? En tykkää. Oon sit vissiin joku kesänhippilapsi, emmä tiedä.
Nää kuvat on tosiaan viime kesältä. Tuossa vaiheessa olin jo saanut mun suhteellisen hyvän unirytmin (jonka hankin kesäkuussa Kuopiossa kolmen kaverin kanssa asuessa ja kesätöissä käydessä) niin keturalleen, että joskus neljän viiden aikaan yöllä tuntuu ihan normaalille mennä kamera kädessä läheiselle järvelle, kun siellä leijuva sumu niin on niin kiehtova juttu.
Ei mulla mitään kummallista asiaa ole. Tilailtiin vähän noiden yksien peelojen kanssa vaatteita netistä, johon muuten ollaan oikeutettuja kun saatiin meidän kirppisrahat jeee, ja joku innostus taas iski! Saatiin kyllä onneks vähän karsittua sitä tavaran paljoutta... Jostain H&M:n nettikaupasta näyttää sitten olevan mahdollista lyötää kaikkea kivaa yli tonnin edestä. Nauratti ja ihmetytti kun nähtiin se summa, joku ennätys tehtiin kyllä?! Se on kyllä ihan loistava systeemi, sieltä olis oikeasti voinut vaikka tilata jokaisen niistä huvikseen ja sit vaan palautella kaikki! Mutta niin siis, materian-ahneet ystäväni ja minä saatiin tosiaan vähän rajoitettua itsejämme ja sieltä on sitten tulossa tässä viikon tai parin sisään vaatteita, joista varmaan suurin osa lähtee takasin. Mut tulipahan nyt ainakin tapettua aikaa.
Mietinkö koskaan aiemmin, miten tärkeä ääni oikeastaan on. Ilman omaa ääntä ei saa sanotuksi mitään, ja puhun nyt ihan siitä konkreettisesta äänestä, jonka ihmiset kuulevat ja jonka avulla kerromme toisillemme asiat, joita haluamme heidän kuulevan. Äänen avulla teemme tunteistamme todellisia, kuultavia, jos vain uskallamme käyttää sitä siihen tarkoitukseen. Äänellämme voimme auttaa tai satuttaa toisiamme. En koskaan aikaisemmin ajatellut ääntä ja sen täkeyttä, koska olen aina pitänyt itseäni hieman hölmön kuuloisena. "Kun soitat mulle, kuulostat ihan nukelta!" minulle kerran sanottiin. No itse en sanoisi kuulostavani nukelta. En pidä äänestäni, ainakaan siitä millä normaalisti puhun.
Minulla on nimittäin monia ääniä, joista osasta kyllä pidän. Teilläkin on, ihan varmasti. Minulla on työntekijä-ääni, kirjailijaääni, vihainenääni, sympaattinen auttaja -ääni ja sitten ihan vain Tiinaääni. Se muuttuu tilanteen mukaan. Ilman sitä en saisi sanotuksi niitä asioita, jotka haluan muiden kuulevan, ja riippuen siitä mitä ääntä käytän, kuinka he nämä asiat kuulevat.
Joten kun tänään huudan ystäväni nimeä, eikä hän käänny katsomaan, tunnen itseni hieman avuttomaksi. Kun opettaja kehuu minua voitostani, yritän kiittää, mutta mitään ei kuulu. En voi sanoa koiralleni "HILJAA!" kun se vinkuu. "Mitä oikein mietit?" minulta kysytään, mutta en jaksa kuiskata vastausta. En edes saisi kuiskata vastausta, sillä kuiskaus rasittaa enemmän kuin yritys puhua. Kohautan vain olkiani, ei sillä ole väliä. Vaikka onhan sillä. Haluaisin sanoa niin monelle ihmiselle niin paljon asioita, pieniä, mitättömiä asioita jotka eivät oikeastaan merkitse mitään, mutta ovat kuitenkin tärkeitä ja sanomisenarvoisia. Alkaa turhauttaa. Inhottava tunne rinnassa muistuttaa koko ajan: et voi puhua, et saa puhua, et voi puhua, ole hiljaa. Ja niin sitten hyväksyn kerrankin kohtaloni ja olen hiljaa.
Olen kuitenkin onnellinen, että tämä ei ole lopullista. Olen mieluummin kaksi päivää hiljaa, jotta saisin ääneni -josta en muka edes niin paljoa pidä- takaisin sellaisena kuin se oli. Ystäväni nimittäin kertoi, että ääni saattaa muuttua ja madaltua, jos yrittää väkisin tuottaa ääntä kun se on kadonnut. Sitten saattaisin kuulostaa mieheltä, ja minun pitäisi hankkia jokin äänenmuuntaja, jolloin kuulostaisin robotilta (kyllä, olen miettinyt kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet läpi), ja kuka haluaisi robotin kanssa jutella. Olen siis puhumatta pari seuraavaa päivää. Siihen asti olen onnellinen siitä, että minulla on ilmeikkäät kasvot. Hymyilen, aina kun tekisi mieli nauraa, ja sitten kun turhaudun ja tulen surulliseksi niin annan seuralaisilleni Tessalta opitun spanielin katseen. Ja olen onnellinen siitä, että pian minä taas puhun. Ja sitten sanon ääneen ne kaikki asiat, mitä haluaisin sanoa jo nyt.
Ja jos voisin nyt laulaa, kun vielä voin nauttia tästä hiljaisesta ja tyhjästä talosta, laulaisin näitä:
Aioin julkaista tässä samalla yhden runon, jonka kirjoitin pari päivää sitten. Viime viikolla kirjoitin kuitenkin runon, joka sopii ehkä paremmin aiheeseen, joten olkaa hyvä:
Tässä huoneessa en ole koskaan
kuullut mitään niin kaunista kuin
sinun hengityksesi
minun viereltäni.
Jossain ulkona raivoaa maailma
mutta minä valvon sinun vierelläsi
nautin hitaista minuuteista
tasaisesta äänestä
hiljaisista kuiskauksista, niistä kauniista sanoista…
Aukaiset silmäsi, ja toisin kuin kukaan muu,
näet minut.
huomaat, katsot, hetken.
Tässä huoneessa,
mitään niin kaunista kuin
sinun äänesi.
Hei näitähän alkaa nyt löytymään, täällä on toinenkin viimeviikkoinen runo johon liittyy puhetta ja puhumattomuutta:
Olet niin väsynyt olemaan
aina täällä, keskellä arkea.
Olet niin väsynyt muuttumaan,
aina toisten vaatiessa.
Kahvikupin äärellä suljet toiset ulkopuolelle ja
pysähdyt.
Öisin juoksen kanssasi
loputtomia polkuja ja
haluaisin sanoa
edes jotain.
Mutta aurinko nousee,
alkaa sataa, ja olet taas hiljaa.
Kohmeiset sormesi eivät tunne kylmää
etkä huomaa kuinka yritän
todella auttaa sinua
sanoa edes
jotain.
Mitä tästä siis opittiin. Sano asiasi niille, joille sinulla on jotain sanottavaa ennen kuin on liian myöhästä. Toinen saattaa väsyä elämään, joutua onnettomuuteen tai tehdä jotain muuta tyhmää. Tai sitten sinä vain menetät äänesi ja puhut loppuelämäsi robotinäänellä, jolloin kukaan muu ei enää kuuntele sinua, kun olet niin hiton pelottava. Joten puhukaa toisillenne, rakkaat ihmiset. Ja kirjotelkaa mulle viestejä.
Hyvää perjantai-iltaa vain kaikille.
Minulla ei ole mitään sanottavaa, eikä minulla ole mitään tekemistä. Siksi minä kirjoitankin tänne. Nyt on perjantai. Kaikki minun kaverit on jossain, ja mikä surullisinta, minä en ole mukana. Enkö annakin itsestäni ihan helvetin hyvän kuvan tässä heti aluksi? Hei olen Tiina, minun kanssani ei haluta olla perjantai-iltaisin. Huudatan kuitenkin Nicki Minajia ja vakuutan itselleni, että nyt on hyvä ilta! Ja mikä tärkeintä -ja syvällisintä- olen yksin, mutten yksinäinen. (Hahah.)
Olen nimittäin päätöksien nainen. Kävin tänään spinningissä, jonka aikana päätin aika monta asiaa. Kokeilkaa vaikka, se on tehokasta! Menette sinne, vedätte itsenne ihan piippuun ja sitten kun tuntuu, että enminävittujaksaah, niin päätät vaan kaikki ne miljoona asiaa mitä haluat tehdä ja päätät että toteutat ne kun kävelet siitä spinningsalista ulos. Se toimii! Päätin toimia muutaman asian ratkaisemiseksi niin itseni, ihmissuhteitteni ja unelmieni suhteen. En jaksa enää ootella, että jotkut muut tulee ja tekee nämä asiat tai vakuuttelee että "sinä pystyt siihen" joko minä pystyn tai sitten en, ja pahinta mitä voi tapahtua on epäonnistuminen. Kuolenko minä siihen? No en. Päätin myös voittaa idioottimaisen fobiani, ja toivottavasti ensi viikolla pääsen vihdoinkin toteuttamaan tän huippuidean, josta en aio kertoa vielä enempää. Jee-e. Mitä muuta tein? No hävitin neljäkymppiä tuonne jonnekin, siinä on jollekin tämän kylän juopolle perjantain kaljoihin rahat. Ole hyvä juoppo, pidä hyvä ilta! Minä... istun kotona. Yksin.
Tänään oli yhteiskuntaopin koe, johon menin lukematta yhtään mitään. Tänään on muuten ollut ihan perse päivä, nyt kun miettii. ihan OIKEASTI. En kykene edes mihinkään syvälliseen pohdintaan tänne. Siksi muuten pitää ehkä mainostaa nyt tätä. Lukekaa sitä ja miettikää, hyvät ihmiset.
Mulla ois hirveesti hyviä ajatuksia mutta oon liian väsynyt työstämään niistä järkeviä lauseita. Katselen jotain vanhoja kuvia ja tajusin, että oon ollut joskus laiha ja lyhythiuksinen! Tosi hassua miten nuorena ihmiset muuttuu niin paljon, enkä nyt tarkoita että ainoastaan ulkoisesti. Jos vertaa vuoden takaista minua ja tämän hetkistä minua ja sitä, miten minun ajattelu ja näkemykset asioista poikkeaa toisistaan, niin se muutos on ihan mieletön. Ja ainakin toivon todella paljon, että meillä kaikilla se muutoksen suunta on vaan ylöspäin, aina vaan kehittyneempiin mielipiteisiin ja parempaan kykyyn oikeasti perustella niitä asioita. Tosin oon nähnyt niitäkin, jotka pysyy vuodesta toiseen paikoillaan. Ja se on aika surullista. Ja surullista on myös se, että mitä vanhemmaks ihmiset käy, sitä vähemmän ne muuttuu. Ehkä ne ite tiedostaa ne asiat, joita ne haluais muuttaa, mutta ne ei pysty siihen koska niitä pelottaa liikaa. Ne on olleet liian monta vuotta samanlaisia, ja se ajatus erilaisuudesta saa niiden olon epämukavaksi. Aika surullista. Toivottavasti musta ei koskaan tule sellaista aikuista. Kaikista kauheinta olis, että jos joskus aikuisena törmäisin tähän tekstiin ja nauraisin, että olinpas minä nuori ja naiivi kun ajattelin noin. No totta helvetissä olin nuori ja naiivi, mitä muutakaan?
Sitten on niitä ihmisiä, jotka muuttuu ihan liikaa ja liian nopeasti, ja sitten ne ei enää itsekään tiedä, mitä tapahtu. Mutta onko se sitten parempi muuttua vai pysyä paikoillaan? En tosiaan tiiä, oon liian väsynyt.
Heii kahtokaa, mä pystyin tähän, kirjotin jotain! Jee-e.
Ja heii kahtokaa, leikin viikko sitten terroristia, enkö ookkin uskottavan näkönen:
en tosiaan tiiä miks mun suu on noin. Älkää kysykö. Joo. Minä lähen piirtämään.
Mun fiilis on just nyt tämä! Onnistuiskohan toi tuossa viereisessä Smarketissa?
Tämän merkinnän idea lähti uusimman trendin Tero Kartastenpään kolumnista, eli Villestä ja Terosta.
Ihan alkuun, minä eli Tiina olen se Ville, koska minä olen se miestennainen ja Anni on Tero koska Anni on enemmän tanskalaisen näköinen kuin minä. Minä olen kiinalainen.
Chinese-Tiina meni keittämään kahvia, koska viimeksikin kaikki hyvä lähti siitä, kun saatiin kahvia. Nyt voi olla mutkia matkassa, koska niiden kahvinkeitin onkin matkakeitin, eli hyvä just tälle matkalle, mitä ollaan tässä aloittelemassa. Tästä se lähtee.
Aika vertauskuvallinen tämä matkakeitin idea, Anniseni.
Eilen todistettiin monta asiaa. Todistettiin esimerkiksi se, että minä ja Anni ollaan ympäristölle vaarallisia, koska meinattiin tappaa pari mummoa. En voi kirjoittaa yhtään mitä eilen todistettiin, koska Anni häiriköi koko ajan tuossa vieressä. Se väpelöi ja se on muuten meistä kahdesta THE MORGAN. Minä olen aasi. Tajusin senkin eilen. Kukaan ei rapsuta mun korvia. :(
Tiinan korvat on liian pienet, sen pitäis syödä enemmän kaalia, että ne kasvas. Eikös porkkana paranna pimeänäköä? Minusta joo, oon sen verran hyvä näkemään pimeässä. Silti se ei taida auttaa sitten valossa näkemiseen, kun tosiaan niitä kirkolle päin paniikissa tuijottelevia mummoja päin meinattiin ajaa. Ne kuunteli meidän sulosäveliä. Nyt ei kuulu niitä, kuuluu Shakiraa ja Tiinan suhinaa. Koska se on aasi. Kvantti-aasi.
Hyi tuo korvajuttu oli ihan epärelevantti. Mikä?! No kuitenkin se! Ja suhinaa kuuluu koska sihisen mukana, i'm on tonight!!! Me juodaan kahvia kohta, eli vasta NYT alkaa juttu luistaa. Anni ottaa aina meidän fahrradkupin jota inhoan, mutta anni istuukin vaan meidän kvanttihyppypyörän ritikalla!! Ja nyt muuten soi kvanttihyppybiisi, pelottaa vähän että mihinköhän eksyn tässä matkallani keittiöön, saatan sukeltaa aika-avaruuteen!!
Tiina pelkää laihaa kahvia ja se kuulostaa siltä, että se hajoaa kahtia. (Anni tää RIMMAA!!) Kirjoitin ensin, että kahvia. Se ei toimi. Tiina häiritsee mun luovaa prosessia, KAVERINI-FRÄNK. Tiia tuli. Tuleeko tähän nyt luova tauko, vai ei? Ainakin mun luovuus on nyt vaakalaudalla, mun pää on puoliksi koulun pulpetilla ja tuntuu, että en oikein ummarra!
Mun ajattelussa on luova ajattelu eikun siis mitä? Mun ajattelussa on luova tauko koska en älyä muuten yhtikästä mitään!! Keksin tänään taas uusia viittomakielisiä termejä. Tiinan viittomakielinen sanapaja ry avustaa teitä kuuroja ja elämään kyllästyneitä kalamiehiä joilla on kalastajanhattu ja sormikkaat!! Minä olen kanssa kalamies, mutta tässä ei ole yhtään mitään järkeä. Eilinen päivä oli ihan kauhea ja tuntuu että tämä päivä on ihan samanlainen, mutta minäpä runoilin eilen koska olen tosi syvällinen ihminen! mitä?
Anni hylkäsi minut. :( Olkoon Anni f(x) = yksinäinen y - Tiina 2x3, ja kirjoittakoon hän tämän merkinnän yksin loppuun. Anni on vamelo.
En ole pitkään aikaan elänyt näin älyvapaata ja muutenkin ihan hölmöä päivää. En tiedä mitä minulle ja Annille on tapahtunut, mutta minusta tuntuu, että me aletaan olla jo vaarallisia ympäristölle, kun me ollaan liikaa kahdestaan. Aamun kuvistunti oli vähän alavireinen, mutta sitten kun päästiin meille ja kahville niin alkoi jutut luistaa... Mm. kvanttihyppypolkupyörä, aika-avaruudessa matkaaminen ja potpuri on tämän päivän avainsanoja. Siitä kuitenkin kertoo enemmän minun ja Annin tuleva yhteismerkintä sarjakuvan kera!!
Se sarjakuva on taas niin naurettavan typerä, että muistan taas miksi en piirrä nykyään enää tosissani... Säästän siinä itseni ja muiden mielenterveyden.
Koulumotivaatio on nollassa. Huomenna on se yhteiskuntaopin koe, enkä ole avannut vielä kirjaa. Nojaa. Kai sitä huomenna aamulla ehtii kerrata. Ideoita kyllä kaikkeen muuhun kyllä on!! Aion niiiiiin lähteä valokuvaamaan tässä joku päivä, ja sitten tänne tulee jotain minunkin ottamia kuvia. Mitä minä sanoisin noista runoista. No mua lähinnä huvittaa se, miten noi poikkee mun normaalista tyylistä tai siitä "runoilijaäänestä" millä oon tottunu kirjottaa. Musta on tosin hauskaa leikitellä eri hahmoilla ja nähä miten erilaisia juttuja niiden avulla sit syntyy. :) Ja tähän loppuun vielä toi yks, mikä on Annin mielestä ihan kun joku sanotus.
”Sitä sä et koskaan tuu tietää”, toteat
ja lause saa minut itkemään
silkasta ilosta.
Sillä aina olen kesken enkä ikinä
saa lopullista vastausta,
ja mikä olisi sen upeampaa
kuin etsiä sitä
joka aamu uudestaan.
Sillä joka aamu herään
eilistä valmiimpana olematta kuitenkaan koskaan
täydellinen.
Auringon noustessa voin hymyillä,
itkeä, huutaa tai vain istua hiljaa.
Tietäen: minun ei tarvitse olla täydellinen tänään.
Se mikä oli eilen oikein voi tänään olla väärin ja
huomenna unelmat voivat olla todellisuutta
painajaiset lannistua ja
uudet nostaa päätään.
En tarvitse mitään lopullista
sillä jos sen saisin
voisin saman tien kai kuolla
tietäen vastauksen kaikkeen.
Mutta minä en tiedä miksi linnut laulavat,
miksi sinä itket tai
miksi minä tunnen näin.
Jonain päivänä ehkä
voin vastata sinulle ja
hymyillä
niin kuin hymyilen sinulle nyt.
Mutta se on vasta
jonain päivänä.
Tiina kiittää ja kumartaa, menee keittämään itselleen teetä ja lähtee katsomaan Cougar townia.
Okei, eli tässä tosiaan on sitä kurssin satoa. Meille annettiin pari tehtävää, joiden tehtävänannot oli aika ...väljiä, voiko noin sanoa? No kuitenkin, tehtäviin kuului erilaisten tunnetilojen esittäminen, neulanreikäkameralla kuvaaminen ja kaksi vähän enemmän tuohon tekniikkaan liittyvää, syväterävyys- ja liiketerävyysjuttuja. Että periaatteessa tosi vapaasti sai noita kuvia ottaa, kunhan otti määrätyn verran niitä ja yhteensähän noita vedostettuja kuvia pitäis olla se 16. Itse en oo ihan varma, että onko mulla edes sen verran, koska tyhmänä heittelin menemään kaikki vähän epäonnistuneet vedokset. Tässä onkin sitten nämä, joista tykkään ihan eniten, paitsi ne neulanreikäkameralla otetut puuttuu vielä kun ne on koululla. Mutta en aio kyllä unohtaa niitä, ne on NIIN HIENOJA!! Päästiin Tiinan kanssa vähän vauhtiin niiden kanssa ja tehtiin kyllä niin upea kollaasi niistä, että sellaista oo ennen nähtykkään... :D
Tähän filmikuvaamiseen mulla oli jo ennen tuota kurssia jonkinlaista kokemusta yläasteelta, koska valitsin siellä myös valinnaiseksi valokuvauskurssin, jossa oli myös normaalin digikuvaamisen lisäksi tätä old school -tekniikkaa. :D Itse tykkään ihan hirmu paljon ottaa filmikameralla kuvia, niissä on ihan omanlainen fiiliksensä! Ja onhan se jännää kun pääsee kuvia vedostaa siellä pimiössä. Niin moni asia voi mennä pieleen niin monessa eri vaiheessa ja siks lähdinkin tähän mukaan aika varovaisin mielin. (...josta sitten mun mallit Tiina ja Tiia joutu kärsimään varmasti ihan tarpeeksi.) Kyllä toi kuvaaminen vei sitten ihan mukavan monta tuntia, kun yhden ruudun kanssa säädin sen vartin pahimmillaan! Mutku pitäähän sitä olla tarkkana!! Hirveän kiva kurssi oli kyllä, ja joku voiskin sanoo tähän, että ''parempi oli ollakkin'' kun ihan kivan määrän sain kanssa rahaa tuhlattua mm. noihin valokuvapapereihin. Ehheh.
Tällähetkellä mun ajatukset on viikonlopussa, enkä jaksais keskittyä nyt mihinkään muuhun! Tiia juhlii sen synttäreitä ja tiedossa onkin juhlimista monen kuukauden edestä meksikolaishengessä, maailman parhaiden tyyppien kanssa, enkä mä malta odottaa!
Ensimmäinen lukiojakso alkoi taas minun ja Annin yhteisellä kuviskurssilla. Sama juttu oli viime vuonna, tosin se meni hieman vähemmän yhteistyötä tehdessä: minä käänsin joka tunti selkäni Annille, ja suutuin aina, jos se yritti katsoa mitä oikein teen. Jokainen, joka tuntee minua edes vähän tietää, että vertailen itseäni muihin aivan kaikessa (okei, lähes kaikessa), joten kuviskurssi Annin vieressä istuessa oli minulle ehkä hirveintä kidutusta ikinä.
En tiedä oliko tämä sitten joku alitajuinen kosto Annille viime vuodesta nyt, kun me käytiin yhdessä valokuvauskurssi, jossa kuvattiin filmikameroilla. Totta kai minä valitsin Annin mallikseni! En hetkeäkään edes miettinyt käyttäväni muita ystäviäni kameran edessä. (Kuten Annin viime postauksesta huomaatte, mulla on tosiaankin hyvännäkösiä ystäviä, ja tuossa ei oo ees kaikki! Rankkaa elää kauniiden ihmisten ympäröimänä, varsinkin kun ite on... tällanen! Ihan niin kuin Anni, viihdyn paremmin kameran takana kuin sen edessä.) Joten tässä on lopputulos! Toi valokuvauskurssi oli muutenkin mahtava, päästiin leikkimään neulanreikäkameroilla ja labravehkeillä. Ja minun tapauksessa se tosiaankin oli leikkimistä, kuinkakohan monta valokuvapaperia onnistuin valottamaan? Tai oikeastaan, kuinkahan monta Annin paperia valotin, itse valotin vain yhden ja siitä tuli maailman hienoin taideteos (joka on nyt koululla, ette pääse nauttimaan siitä hienoudesta nyt.) Talvea ja toista kuvauskurssia odotellessa!
Noista kuvista sen verran, että tuo toinen kuva on "epäonnistunut" sillä opettaja leikkasi filmin kahtia juuri tuosta minun valokuvan kohdalta, joten tuosta nyt puuttuu osa. Tykkään siitä silti! Nuo pari kuvaa muokkasin pensselillä, ja viimenen kuva on mun siskon polttarilippu! Fisuu.
Oottelen, että kello olis jo kuusi. Turhauttaa. Nuha, jota oon pitkittänyt nyt pari viikkoa kun en ole malttanut parannella itseäni, pahenee vaan koko ajan, joten en oikein voi tehdä tänään mitään urheilullista. Yritän pitää välipäivän, jos vaikka huomenna pääsisin taas takasin Lady Linelle! Käyn kuitenkin pienellä lenkillä kaverin kanssa, lähinnä siksikin, että haluan kuulostella mun polvea. Se sanoi eilen raks-raks-raks ja sitten minä huusin! :) Eikä ollut eka kerta, kun se teki niin. Ehkä pitäisi joskus uskoa tätä kehon irtisanoutumista, ja oikeasti levätä?
Kuuntelen ja laulelen tässä Pinkiä ja kokoilen parin kuukauden sisällä kirjoittamia runoja yhdeksi kokoelmaksi. Suunnittelen yhteen kilpailuun osallistumista, ja siihen pitäisi koota parinkymmenen runon kokoelma! Ihan uskomatonta, sanoin nimittäin viimeksi tänään että haluaisin jonkun tavoitteen ja projektin, jota tehdä. Kyllästyttää, kun tuntuu etten edisty missään ja en kehity. Niin tänään luin sitten tuosta kilpailusta! Siinä on mulle projektia nyt näin koeviikon ajaksi. Tai siis kun koeviikkohan on käytännössä ohi: tänään oli kaikista veemäisin koe, eli matikka. Istuin siellä sen tunnin ja lähdin kotiin. Huomenna on vain kuvis ja joku ihmeen kamerakoe, sitten yhteiskuntaoppi. No sen avainsanahan on Kreikka ja finanssikriisi! Työnnän ne vaan joka väliin ja syytän Kreikkaa kaikesta, niin hyvä numero tulee. Sitten maanantaina on enää äidinkieli, mutta sehän nyt on ihan helppo juttu. Kai? En edes tiedä, mitä siinä pitää tehdä! Tää koeviikko menee niiin hyvin.
Viime syksyn värejä, kuvissa tavattoman kauniina Maria ja Tiia. Muistan kun otettiin näitä. Mä olin lähdössä kotia tyyliin vartin sisään ja saatiin extempore idea (tai se saatoin olla minä, joka sen idean sai... :D) vetästä nopea photoshootti ja tällaisia niistä sitten tuli. En oo varmaan koskaan käyttäny niin vähän aikaa johonkin kuvaussessioon, mutta joo-o. Mikäs siinä, vähän vaihtelua niihin normaaleihin päivän mittaisiin kuvailuihin!
Väsyttää ihan hurjan paljon. Onneksi huomenna ei tarvitse osata yhtään mitään kouluun liittyvää, paitsi no, jotain filmijärjestelmäkamerasta pitäis vissiin osata kertoa. Oon vaan onnellinen, että kamalimmat kokeet on nyt takana (kemia ja matikka...) ja nyt on ihan naurettavan helppoa. Muutenkin tämä jakso on ollut suoraan sanottuna pelottavan rento, kun valitsin tähän kaksi kuviksen kurssia, liikunnan, äikän, kemian ja matikan. Eli siis periaatteessa äikkä mua on vain kunnolla työllistänyt. Matikassa (ja kemiassa myös näköjään) kun mulla on hyväksi havaittu tekniikka ignoorata kaikki opetus tunneilla ja sitten saan kokeen lähestyessä suoraan verrannollisesti lisääntyviä ''paniikkipaniikkipakkolaskeajaoppianämä!!'' -kohtauksia. Sittenpä lueskelen yleensä ne pari edeltävää päivää oikeasti melkein mitään muuta tekemättä. Tälläkertaa tein poikkeuksen siihen ja nyt kyllä tuntuu, että ei hyvää seuraa. MUTTAJOO. Eipä siitä sen enempää, tehty mikä tehty ja oikeestaan mua vaan naurattaa koko juttu. :D
PS. CHECKTHISOUT !! Maailman paras Toto kirjoittaa blogia, sen täytyy siis olla hyvä. Okthnxbye, now I'm off to bed!
